Ruokaan mitenkään liittymättä, pohdin tuossa taannoin renkaita kantaessani, kuinka koululaitos opettaa meidät olemaan tehokkaita ja taloudellisia, mutta ei onnellisia. Mikäli renkaita kantaessa lähtöpaikan ja määränpään väliin mahtuu siirtyminen ylemmälle kerrostasanteelle sekä kahdeksan avattavaa ovea, ehtii sitä pohtia kaikenlaista turhaa ja yläpilvistä, kuten pian saatte tietää... No, koululogiikan mukaan pohdin renkaita kantaessa, miten saan taakkani nopeiten autosta kellariin. Tämän jälkeen lisäsin muuttujiksi prosessin läpiviennin helppouden ja todennäköisen energiakulutuksen. Jossain vaiheessa kolmannen oven jälkeen V-käyrä oli jo niin korkealla, että ymmärsin logiikkani olevan pahasti puutteellinen: psykologinen ilmapiiri huonontui samaa tahtia tehokkuuden ja nopeuden maksimoinnin vahvistumisen kanssa.
Tajuttuani ajavani itseäni henkiseen hirsipuuhun, jäin pohtimaan, kuinka prosessi tulisi viedä läpi siten, että renkaiden päädyttyä kellariin viivan alla olisi lähtötilanteeseen verrattuna plusmerkkinen saldo. Ajatus oli niin kiehtova, että en lopulta edes tajunnut kantaneeni renkaat paikoilleen. Pohdintani - joka ei yllätys, yllätys, edennyt kovinkaan pitkälle - lopputulema oli se, että onnellisuusparametri on luonteeltaan subjektiivinen ja niin vaikeasti huomioitava, joten vain harvalla opettajalla lienee kykyä saada oppilaat pohtimaan sen merkitystä toimintaa ohjaavana arvona. Lisäksi, mikäli opettajalta (tai vanhemmalta) itseltään puuttuu kyky saavuttaa onnea, kuinka hän voisi opettaa toisia saavuttamaan sitä?
Täsmälleen samaa onnellisuuslogiikkaa voidaan ja myös pitääkin soveltaa myös ruuanlaittoon. Jos pöytään istuu puolikuollut isäntä/emäntä, jokin on mennyt vikaan ja pahasti. Olkoon ruoka kuinka hyvää tahansa, kannattaako sitä tehdä, jos siitä tulee suorite? Kannattaako vieraita kestitä, jos kutsuja ei pysty itse nauttimaan tilanteesta? Vastaan itse; ei, ei kannata. Kannattaa tehdä jotain toisin.
Vaikka tykkäänkin viipyillä keittiössäni useamman tovin, joskus (heh, tosi harvoin...) arki ajaa ohi ja lujaa. Niin myös tänään! Skidit äidilleen pariksi tunniksi, pesukone päälle ja tavaroiden pakkausta huomista reissua silmällä pitäen. Niin, ruokaakin piti saada... Onneksi olin jo ehtinyt ajatella syömistä ja olin käynyt kasvimaallani nostamassa salaattia ja viinisuolaheinää. Todellista lähiruokaa ja slowwwwfoodia... Siemenestä kasvatetut rehut ovat viimein valmiita poimittavaksi, ja olen äärimmäisen ylpeä siitä, että olen onnistunut kasvatuksessani näinkin hyvin.
Eli juttu meni sitten näin: salaatin ja tomaatin pesu. Lisukkeeksi Serranon kinkkua ja oliiviöljyä. Aikaa kului ehkä viisi minuuttia (mikä näkyy setissä, tietty), mutta hei... hyvää oli. Varsinkin, kun tykkään tosta kinkusta, niin jätin sen miehekkään kokoisiksi palasiksi, joita on kiva pureskella, mutta ei tarjota romanttisessa mielessä jollekin kivalle typsylle...
Mahtavaa kesää ja lomaa itse kullekin!
-Peter
Tajuttuani ajavani itseäni henkiseen hirsipuuhun, jäin pohtimaan, kuinka prosessi tulisi viedä läpi siten, että renkaiden päädyttyä kellariin viivan alla olisi lähtötilanteeseen verrattuna plusmerkkinen saldo. Ajatus oli niin kiehtova, että en lopulta edes tajunnut kantaneeni renkaat paikoilleen. Pohdintani - joka ei yllätys, yllätys, edennyt kovinkaan pitkälle - lopputulema oli se, että onnellisuusparametri on luonteeltaan subjektiivinen ja niin vaikeasti huomioitava, joten vain harvalla opettajalla lienee kykyä saada oppilaat pohtimaan sen merkitystä toimintaa ohjaavana arvona. Lisäksi, mikäli opettajalta (tai vanhemmalta) itseltään puuttuu kyky saavuttaa onnea, kuinka hän voisi opettaa toisia saavuttamaan sitä?
Täsmälleen samaa onnellisuuslogiikkaa voidaan ja myös pitääkin soveltaa myös ruuanlaittoon. Jos pöytään istuu puolikuollut isäntä/emäntä, jokin on mennyt vikaan ja pahasti. Olkoon ruoka kuinka hyvää tahansa, kannattaako sitä tehdä, jos siitä tulee suorite? Kannattaako vieraita kestitä, jos kutsuja ei pysty itse nauttimaan tilanteesta? Vastaan itse; ei, ei kannata. Kannattaa tehdä jotain toisin.
Vaikka tykkäänkin viipyillä keittiössäni useamman tovin, joskus (heh, tosi harvoin...) arki ajaa ohi ja lujaa. Niin myös tänään! Skidit äidilleen pariksi tunniksi, pesukone päälle ja tavaroiden pakkausta huomista reissua silmällä pitäen. Niin, ruokaakin piti saada... Onneksi olin jo ehtinyt ajatella syömistä ja olin käynyt kasvimaallani nostamassa salaattia ja viinisuolaheinää. Todellista lähiruokaa ja slowwwwfoodia... Siemenestä kasvatetut rehut ovat viimein valmiita poimittavaksi, ja olen äärimmäisen ylpeä siitä, että olen onnistunut kasvatuksessani näinkin hyvin.
Eli juttu meni sitten näin: salaatin ja tomaatin pesu. Lisukkeeksi Serranon kinkkua ja oliiviöljyä. Aikaa kului ehkä viisi minuuttia (mikä näkyy setissä, tietty), mutta hei... hyvää oli. Varsinkin, kun tykkään tosta kinkusta, niin jätin sen miehekkään kokoisiksi palasiksi, joita on kiva pureskella, mutta ei tarjota romanttisessa mielessä jollekin kivalle typsylle...
 |
| Serranon kinkkua ja salaattia |
 |
| Lisää Serranon kinkkua ja salaattia |
Mahtavaa kesää ja lomaa itse kullekin!
-Peter
Kommentit
Lähetä kommentti