Kuten taannoisessa Movember-blogissani totesin, en välttämättä ole syntynyt soppakauha kädessä; ehkä osuvammin voisi todeta minun syntyneen kauha suussa, sillä rakastan hyvää ruokaa. Rakastan ruuanlaittamista, ruuasta puhumista, juomaa, laulua ja niin päin pois. Silti, yli kaiken, enemmän kuin mitään listaamaani, rakastan sitä fiilistä, mitä keittiössä voi parhaimmillaan olla: viini auki, tuoreiden yrttien ja chilin tuoksu, leivän kastaminen oliiviöljyyn, puraisu ja kulaus viiniä päälle... Voita pannulle, aineksia perään, katselua, maistelua ja luomisen ihastelua... Taitava en ole, mutta rakastan keittiössä hengailua!
Joskus parikymppisenä halusin kokisi. Halusin kokisi niin, että päätin intissä mennä spadeaukkiin, jotta saisin kokemusta keittiömaailmasta. ÄÄ!! Virhe!!! Virhe!!! FATAL ERROR!! Musta tuli loppuajaksi ylikoulutettu apina, joka seisoi ruokalan ovella ja käski muita apinoita laittamaan tarjottimet suoraan!! Ja eikä siinä vielä kaikki! Intin jälkeen viikko lomaa, jonka jälkeen paluu Mäkkiin vääntämään burgereita. Tätä jaksoin puoli vuotta kunnes havahduin, että minähän paistan hampurilaisia elääkseni. Hampurilaisilla maksan vuokran, bussiliput ja bisset. Oli päästävä opiskelemaan jotain ja äkkiä! Pikaisesti pois keittiöstä.
Mieleni pääsi sitten pois keittiöstä ja opiskelin jotain muuta. Sydän sen sijaan jäi lieden ääreen. Kiitos tästä kuuluu varmasti vanhemmilleni, sillä tiettävästi söin lapsena eineksiä melko harvoin. Enkä sitten opiskelijanakaan osannut elää pelkillä pussinuudeleilla. Kituutin ja vähät rahat menivät usein muuhun kuin ruokaan. Kuitenkin, olin identiteetin etsimisen huumassa onnistunut ajautumaan kasvissyöjäksi, joten minun oli pakko omaksua luovuutta ruuanlaittoon. Ihan näin sivuhuomautuksena väitän, että aloittelevan kokin on vaikeampaa valmistaa hyvänmakuista kasvisruokaa kuin hyvänmakuista liharuokaa. Jos oppii laittamaan hyvää kasvisruokaa, osaa melko varmasti laittaa myös hyvää liharuokaakin. Helppoa, vaikka tieteellisen argumentoinnin logiikka hieman ontuukin. No, vähillä rahoillani laitoin kuitenkin ruokaa minkä taisin. Joskus onnistuin, joskus (onneksi harvoin) ruoka meni suoraan pannulta roskiin... Elin ja opettelin elämää...
Vuodet vierivät, minä keski-ikäistyin ja -luokkaistuin. Kasvisruoka jäi kuten nuoruuden identiteetti-intoilukin. Lapsia tuli ja he kasvoivat kopastaan ulos, alkoivat leikkiä keskenään ja antoivat isälleen tilaa siirtyä takaisin keittiöön. Välillä toinen tai molemmat muksuista tulee kuitenkin mukaan keittiöön hämmentämään kattilaa, leikkaamaan fetaa tai ihmettelemään kokonaista raakaa broileria... Yksi iso osa elämästä, elämästä, josta nautin, tapahtuu keittiössä. Siitä minä kerron täällä lisää...
- Peter
Joskus parikymppisenä halusin kokisi. Halusin kokisi niin, että päätin intissä mennä spadeaukkiin, jotta saisin kokemusta keittiömaailmasta. ÄÄ!! Virhe!!! Virhe!!! FATAL ERROR!! Musta tuli loppuajaksi ylikoulutettu apina, joka seisoi ruokalan ovella ja käski muita apinoita laittamaan tarjottimet suoraan!! Ja eikä siinä vielä kaikki! Intin jälkeen viikko lomaa, jonka jälkeen paluu Mäkkiin vääntämään burgereita. Tätä jaksoin puoli vuotta kunnes havahduin, että minähän paistan hampurilaisia elääkseni. Hampurilaisilla maksan vuokran, bussiliput ja bisset. Oli päästävä opiskelemaan jotain ja äkkiä! Pikaisesti pois keittiöstä.
Mieleni pääsi sitten pois keittiöstä ja opiskelin jotain muuta. Sydän sen sijaan jäi lieden ääreen. Kiitos tästä kuuluu varmasti vanhemmilleni, sillä tiettävästi söin lapsena eineksiä melko harvoin. Enkä sitten opiskelijanakaan osannut elää pelkillä pussinuudeleilla. Kituutin ja vähät rahat menivät usein muuhun kuin ruokaan. Kuitenkin, olin identiteetin etsimisen huumassa onnistunut ajautumaan kasvissyöjäksi, joten minun oli pakko omaksua luovuutta ruuanlaittoon. Ihan näin sivuhuomautuksena väitän, että aloittelevan kokin on vaikeampaa valmistaa hyvänmakuista kasvisruokaa kuin hyvänmakuista liharuokaa. Jos oppii laittamaan hyvää kasvisruokaa, osaa melko varmasti laittaa myös hyvää liharuokaakin. Helppoa, vaikka tieteellisen argumentoinnin logiikka hieman ontuukin. No, vähillä rahoillani laitoin kuitenkin ruokaa minkä taisin. Joskus onnistuin, joskus (onneksi harvoin) ruoka meni suoraan pannulta roskiin... Elin ja opettelin elämää...
Vuodet vierivät, minä keski-ikäistyin ja -luokkaistuin. Kasvisruoka jäi kuten nuoruuden identiteetti-intoilukin. Lapsia tuli ja he kasvoivat kopastaan ulos, alkoivat leikkiä keskenään ja antoivat isälleen tilaa siirtyä takaisin keittiöön. Välillä toinen tai molemmat muksuista tulee kuitenkin mukaan keittiöön hämmentämään kattilaa, leikkaamaan fetaa tai ihmettelemään kokonaista raakaa broileria... Yksi iso osa elämästä, elämästä, josta nautin, tapahtuu keittiössä. Siitä minä kerron täällä lisää...
- Peter
Joskus poikaystävänäni oli miehenalku, joka oli maestro keittiössä. Minun omat intohimoni ovat aivan muualla kuin ruuanlaitossa, joka on minulle vain välttämätön paha. Mutta kun mielessäni palaan noihin aikoihin, muistan aina ihanan tunnelman keittiössä. Miehellä oli ohjat käsissään ja minä sain keskittyä pikkutehtäviin, pilkkomisiin yms. vaatimuustasoltaan minulle hyvin sopiviin helppoihin hommiin. Ruuanlaitto yhdessä on minulle parhaimmillaan nautinto. Yksin se välillä tuntuu orjuuttavalta, naisena hellan ääreen ahdistetulta. Oma ruuanlaittoni on siis hyvin yksinkertaista, perusmakuja, aika mielikuvituksetonta arkiruokaa. Lähes kärsittyään sellaisesta ruuasta vuosikausia kokkisukua oleva lasteni isä oppi myös välillä ottamaan ohjat käsiinsä. Samalla hänkin löysi sukunsa verenperinnön eli kokin lahjat sisältään ja kehittelee nykyisin reseptejä kerta kerralta.
VastaaPoistaMutta se tunnelma, kaikki eivät tosiaan osaa tehdä keittiöön rentoa, leppoista tunnelmaa. Ex-isoanopin keittiössä ruuanlaitosta on tehty todella pedanttista, vaativaa ja tiukkapipoista meininkiä, jossa luovuudelle ja lämpimälle yhdessäolon tunnelmalle ei ole annettu ajatustakaan. Toinen kertoo koko ajan, miten mikäkin pitää tehdä, jotta lopputulos on täydellinen. Ja silti koko ajan ruuanlaiton yllä leijuu pelko siitä, että mitä jos joku menee pieleen, joku palaa uunissa tms. Jatkuvasti muistellaan niitä kertoja, kun jokin meni pieleen. Siellä ei myöskään ole kuin yksi oikea tapa esimerkiksi pilkkoa paprika. En muista olleeni ehkä missään ahdistuneempi kuin tuossa keittiössä.
Ja Peter, tuo yhdessäolo lasten kanssa keittiössä. Ne hetket ovat yksi suurimpia elämyksiä, jotka todella jättävät muistojäljen lasten sydämiin. Mikään ruoka ei myöskään uppoa lasten suihin paremmin kuin sellainen, jossa ruuanlaittoon on saanut itse osallistua. Nuo muistot ovat paljon tärkeämpiä kuin mitkään elämysretket viihdytyskeskuksiin.
Rentoa tunnelmaa ja luovuutta keittiöhetkiisi :-) !
t. Julia
Kiitti kommentista. Tuli tosta alusta mieleen, sitaatti ruotsalaiselta jalkapallovaikuttajalta Sven Görän Erikssonilta: “The greatest barrier to success is the fear of failure.” Eli jos kaikki on niin pedanttista ja tarkkaa ettei ikinä ole epäonnistumisen mahdollisuutta, miten voi luoda uutta, oppia ja kehittyä? Mä en halua niinkään olla hyvä kokki, vaan enemmän nauttia pelkästään keittiössä olemisesta.
VastaaPoistaRiemukasta maanantaita!
t, Peter